keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä näytelmän avoimet harjoitukset 31.5.17 Suokissa

Olin liikuttunut jo ”alkutekstien aikaan”, siis alussa, musiikki, nostalgia, nuoruus, kesä, nuoruustango. Tai ehkä syynä oli punaviini, omat muistelot, ajasta joka on mennyt, lintukoto joka tuhottu. Kari Heiskanen ohjaa Ryhmäteatterin varsinaista Suomi 100 -pläjäystä, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaanin näytelmäversiota Suomenlinnan lintukodossa sijaistevassa ulkoilmateatterissa Hyvän toivon niemekkellä? Se olikin Hyvän omantunnon linnake! Mutta Kari ohjaa - eikä esitä juhannushanukasta. Pahus sentään! ;)

mustavalkoisia yksityskohtia Seitsemän veljestä näytelmän julisteist' ja muist koristeist


Hienoja hahmoja! Simeoni! Mitä ärsyttävin hihhuli - jolla kuitenkin ennakkoluuloistani huolimatta oli suurta liikkumatilaa Asterixin hyljeksitystä bardista ( erittäin hieno saunakohtaus, jossa luritus eli kamala virsi estetään ), ja Simpsonit sarjan kalpeasta yrjöävästä, heikosta pojasta aina August Strindbergiin ja hauskaksi tarkoitettuun knapsuiluun, knapsu on pohjoisen sana tarkoittaen naismaista miestä. Heikko ja huonosti painiva mies joka pelkää. saako tälle edes nauraa kysyn islantilaisittain hullina.... Miksi ei saisi, jos taide olisi poliittisesti korrektia niin tapahtuisiko näyttömöillä mitään? Meitä on niin monta sukupuolta, ja persoonaa. Erityisesti pohjolan perukoilla miehen on oltava mies... Mutta miksi. Mitä kaikkea komedialla voi kertoa? Eero Ojala onnistuu Simeonin roolissaan kyllä hyvin, monipuolisesti, naukkaillen. Hihhuli ja tuurijuoppo.



Seitsemän veljestä miettii siis myös mikä on mies, ja miehuus, ja sen rajat. Uskonto on mitä vastenmielisempää propagandaa, massojen oopiumia ja unilääkettä, zombieden tekijä. Olen aina tuntenut sarjakuvista Asterixin kotoiseksi – kuten Asterix puolusti pikkukyläänsä vieraalta valloittajalta – hulluja nuo roomalaiset – niin myös Pohjoinen oli viimeinen erämaa, joka suostui tuolle uudelle, vallan kamalalle uskonnolle, ristinuskolle, pthyi! Odotan suurta Lalli-oopperaa. Kirveellä olisi töitä. Miksi kansalaiset pakotettiin lukemaan vain siksi. että pääsevät naimaan, siis naimisiin, ja rahat kirstuun kilahtaa. Mikä on tämä uskonnollinen patriarkaalisuus joka pitää valtaa, ja orjuuttaa suomalaisia... Tarvitseeko siihen suostua? Aina voi hypätä akkunasta kuten suuri sankari Ulrike Meinhof elokuvassa.

Syntinen saatana kurja! Isäni opettaja muistaa kuinka koulussa tämä kohta raikasi hurjimmin.... Isäni on toiminut myös erityisopettajana pohjoisen peräkylillä aikamoiselle jullisakille ja monenlaisille oppijoille kannustaen ja taiteen kautta, suurta matskua keräten aikakauslehdistä, ja oppikirjoja täydentäen. Yksi näistä paikallisista mullikoista veisteli puusta komean dildon ruokalan tädeille – siis kymmeniä vuosia ennen tätä suomalaista innovaatiota... Vaahteramäen Eemeli veisteli lukittuna puuvajaan, mutta oliko ovi lukussa, ettei raivohullu isä – tv-elokuvissa aivan hitlerin näköinen luonnenäyttelijä – päässyt sisään kurittamaan lasta turhaan.



Santtu Karvonen on Juhani, ja tämäkin hahmo jatkaa Peer Gyntin rellestystä, ja tanhuaa karhujen kanssa, suuttuu ja on äkkipikainen. Riitaa haastava. Ilopilleri ja supliikki. Mutta aggressiivisempi kuin Peer, ja toimintaa on enemmän kuin Rummukaisten veljeksissä.

Hupparihörhö ja LOL. Pikku-Eero ( Elias Keränen) liukas luikku jojoilee nuoruutensa armoilla. Huippukohtana kiulu päässä ja Joy Division t-paita päällä – lupaillen Unknown Pleasures... Tuo on yksi tärkeimmistä levyistä maan päällä – ja alla.  Rakastan lukea – ja kirjoittaa – folklorea, kansanperintöä, vanhojen akkojen tarinoita ja myös ns historiaa, aina en muista lähteitäni. Mutta oli huikeaa ennen muinoin lukea kuinka suomalaiset vastustivat uuteen uskontoon pakolla käännyttämistä – istuen perse paljaana selin kirkkoon ja kiulu päässä.

Aapo ( Eino Heiskanen ) on erotuomari ja perheenpää.  Vai onko. Hänen kaksoisveljensä on Tuomas ( Tommi Rantamäki ), ja ironista kyllä, kummatkin ovat prikulleen Aleksis Kiven näköisiä. Tuomas on hiljainen ja hidas ja katsoja miettii, minkä trauman vuoksi... Suomalainen, tietysti, ja harkitseva. Peilikuvia, vastakohtia.





Timo ( Mikko Virtanen ) on tällainen Peter Franzenin viikinki-machon ja Pauli Hanhiniemen välillä ehkä risteilevä heebo ruutupaidassaan. Selittelisin jos osaisin.... Eikun miten se menikään.

Lauri ( Miro Lopperi ) on tällainen uus- tahi peräti esillinkolainen, ja aktivisti muskettisoturi, joka toisaalta voisi olla vegaani ilman pyssyä komeine viiksineen. Seurasin sivusta kun saksalainen kasvissyöjä – kuten minäkin, siis kasvissyöjä, en saksalainen – muutti Suomen korpeen ja aikoi tulla toimen metsän antimilla. Riisiä tosin raahasi mukanaan – minä itse lopetin riisin ostamisen kun se rasittaa niin paljon tätä maapalloa – jota on olemassa vain yksi. Välillä sitä toivoo, että edes avaruudessa olisi älyllistä elämätä... Suomessa on sellainen kuin ohrasuurimo jota voi käyttää riisin tilalla. Olisinko halunnut, että joku veljeksistä olisi vegaani? Minulle teki tiukkaa katsoa Winter´s bone –elokuvaa, jota tietysti feministinä ja indie-friikkinä rakastan, mutta oravien nylkeminen, ja syöminen. Oravannahat valuuttana ennen... Makeasti oravainen –laulu soi komeasti Suomenlinnassa ja tippa linssissä, ajatellen turhaa susivihaa ja muutakin eläinrääkkäystä, lakeja joita ei uusita ( eläimet, trans ) – kaukana kavala maailma! Minä istun hetken teatterissa!

Upein kohtaus, johon sivullinen tulee, on Rajamäen rykmenttin mustalais-Kaisa, jonka hurjissa ilmeissä on tuttua piirrettä, suomalaisen akan voimaa, ja väkeä. Muistan maalauksia joista hän on tuttu, kova elämä, niukka ravinto, huvitukset jotka puuttuvat. Ja käsien kouristelu muistutti 1800-luvun lopun miesten tekemiä diagnooseja naisten hysteriasta, naisten määrittelemistä mielisairaiksi ja suljetuksi mielisairaalaan kun on kuukautiset. Tai synnyttää. Tai on irtolainen.

Naiset komeissa Dr Martens maihinnousukengissään ja epookki-puvuissa ja koteografioissa, jotka tuovat mieleen Seitsemän veljeksen kahdeksan morsianta vai mikä se höpsö komedia olikaan. Musikaali. Valitettavasti. Mutta naiset puhuvat vapautuneesti keskenään. Myös juoruilevat ja ovat ilkeitä. Miehet ja pohjat tirkistelevät heitä. Naiset huomaavat tämän ja muuttuvat oitis kilteiksi tytöiksi jotka istuvat siveellisesti.

Mandoliinikrapulaa ja tai muuta sairausta poteva tutisevakätinen lukkari käyttää pamppua. Valtaa. Miksi jotkut valtaan nostetaan...

On toisenlaisia oppijia. Joillakin on liian kova pää. Etuoikeutetut valkoiset miehet hylkäävät sivistyksen ja haluavat palata luontoon...

Miehet rakastuneet tai kiimaiset muistuttavat käytökseltään lintuja, uroksia, joita sukuvietti vie kuin pässiä ojaan.  Aapeesee-kiria häätyy osata, muuten ei pääse naimaan, siis naimisiin. Tässä ollaan jo lähellä Nummisuutarien Eskoa joka lausahtaa katkerasti: Ikinä en nai. Kun palaa reisilleen menneeltä kosioretkeltä vain yksi raihnainen kenkä jalassa - kun agentilla sarjassa Salaiset kansiot herättyään Meksikossa. Santtu sopisi Eskoksi.

Mutta asiaan. Minulle Impivaara on aina oma Lintukoto. Josta on kaukana kavala mailma....

Puukot - pelottava elementti teatterissa ja elävässä elämässä. Muistan, kun valtavaa leukua esittelevä käheä-ääninen, Al Pacinon näköinen joskus muinoin ollut kylähullu deeku, joka lensi ainaisessa laitamyötäsessä kierreportaat mutkalla alas, ja säilyi ehjänä. 

Seitsemän veljestä näytelmän avoimet harjoitukset 31.5.17 Suokissa, ja Twitterissäni pärisee:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti